Avajaiset torstaina 17.4.2025 klo 17–20:
Ovet auki klo 17.
Avajaispuhe klo 18.
KRIITTINEN KLUBI klo 19–20: Is there future for penniless films? Liina Siib in discussion with Teemu Mäki.
”Olen tarkkailija, pidän ihmisten tarkkailusta. Monet teoksistani perustuvat historiallisiin henkilöihin tai ovat puolifiktiivisiä ja tutkimukseen perustuvia. Luen mielelläni historiaa, työskentelen arkistoissa ja luen asiakirjoja, mutta tarkkailu, havainnointi, on minulle hyvin ominainen piirre.”
(Liina Siib, haastattelussa vuonna 2022.)
LIINA SIIB on yksi Eestin tunnetuimpia ja arvostetuimpia nykytaiteilijoita. Hän oli Eestin edustaja Venetsian Biennaalissa vuonna 2011 ja työskentelee professorina Eestin Taideakatemiassa.
Siibin tuotanto koostuu elokuvista, valokuvista ja installaatioista, joilla on usein dokumentaarinen perusta.
Hänen tunnetuimpia teoksiaan on A Woman Takes Little Space (Nainen vie vähän tilaa, 2007–2017), joka oli osa hänen näyttelyään Venetsian Biennaalissa 2011. Teos on valokuvasarja, jossa hän teoksen nimen mukaisesti dokumentoi naisia erilaisilla työpaikoilla: kioskin luukun takana, toimiston nurkassa, liukuhihnan ääressä ja niin edelleen. Kuvien perusteella tosiaankin näytti siltä, että kullekin heistä on tässä maailmassa varattu noin yksi neliömetri tilaa, jonka vankeina he ovat työpäivänsä ajan. Teoksen nimi ja idea syntyi sukupuolittavasta ja naisvihamielisestä väitteestä, jonka Siib oli kuullut. Teos ei tietenkään väittänyt, että nämä valokuvat sinällään todistaisivat, että naisilla olisi työpaikoillaan vähemmän tilaa kuin miehillä on. Sen sijaan teos näytti kavalkadin naisia työpaikoilla ja ammateissa, jotka ovat naisille tavallisimpia. Katsojan vastuulle jäi miettiä mitä kuvat kertovat naisen rooleista ja liikkumatilasta yhteiskunnassa — ja tarkkailla miten naiset heille annettua roolia ulkomuodollaan toteuttavat.
Eräässä toisessa teoksessaan, elokuvassa Averse Body / Vastenmielinen keho (2007. 45’53”), hän haastatteli seksityöntekijöitä heidän suhteestaan muun muassa työhön, kehoon ja kotiin. Haastateltavien vastaukset olivat hätkähdyttävän tavanomaisia: jos seksityötä ei olisi mainittu, naisten puheet ja ajatukset olisivat kuulostaneet kuin kenen tahansa sellaisen naisen puheelta, joka on hyväksynyt miesten hallitseman maailman realiteetit.
Otan nämä kaksi työtä puheeksi, sillä ne on helppo kuvailla sanallisesti ja kumpikin on informatiivinen esimerkki Siibin taiteesta: teemat ovat aina suorasukaisen poliittisia, metodi on dokumentaarinen, näkökulma feministinen ja teosten sävy on humoristinen ja myötätuntoinen. Tärkeä Siibin teosten ominaisuus on myös se, että ne ovat maksimaalisen kaukana spektaakkelista ja sentimentalismista. Noiden ominaisuuksien sijaan Siib keskittyy arkikokemukseen, pieniin mutta paljastaviin arjen yksityiskohtiin ja niiden todistusvoimaan.
Kriittisessä Galleriassa Siib ei esitä näitä vanhoja teoksia, vaan kolme tuoretta elokuvaa ja muutamia niihin liittyviä valokuvateoksia.
Kolmen elokuvan yhteiskesto on 50 minuuttia:
And Then Came The End (2025. 17’40”)
August Procession (2023. 11’33”)
In the Storm of Roses (2022, 20’40”)
In the Storm of Roses / Ruusujen myrskyssä on Helgi Kuusikin muotokuva. Helgi on yksi monista eestiläisistä, jotka ovat tehneet pitkän työuran Suomessa, esimerkiksi sairaanhoitajan ammatissa kuten hän. Elokuva näyttää Helgin viettämässä eläkepäiviään Eestin maaseudulla, eräänlaisessa paratiisissa, vanhassa talossa ja ruusujen täyttämässä puutarhaidyllissä, jonka hän on vierastyöläisen tuloillaan onnistunut saavuttamaan. Toinen päähenkilö on Helgin Suomessa asuva tytär, jonka luona Helgi kyläilee. Elokuvan sävy on lempeän humoristinen. Se todistaa vuosikymmenten uurastuksesta ja sen hedelmistä, siitä miten kahden maan väliset varallisuuserot vaikuttavat työelämään. Helgi vaikuttaa elokuvassa onnelliselta, mutta elokuva kannustaa silti katsojaa itse pohtimaan, miten mielekäs Helgi elämänpolku on ollut — ja miten hieno sen lopputuotoksena syntynyt idylli on. Se mikä on yhdelle kadehdittava paratiisi, voi toiselle olla masentavaa itsepetosta. Elokuva myös kysyy: mikä poliittinen merkitys ja vaikutus on sillä viktoriaanisen ajan estetiikalla, josta Helgi niin kovasti nauttii?
August Procession / Elokuinen kulkue on melankolinen elokuva, jossa Siib punoo yhteen monta erillistä tapahtumaa. Yksi on auringonvalon kulku hylätyn rakennuksen seinillä ja ikkunoissa. Toinen on ortodoksikristittyjen jokavuotinen, elokuinen juhlakulkue erääseen luostariin Kuremäessä, Itä-Eestissä. Kolmas näkymä on kohti auringonlaskua, polulla jota pitkin ihmiset kulkevat rannalle ja rannalta pois.
Tämä elokuva on osittain salakirjoitusta, joka voi vaikuttaa käsittämättömältä, ellei katsoja tiedä ja ymmärrä elokuvan konteksti.
On hyvä tietää, että Narva on vahvasti venäjänkielistä aluetta Eestin itärajalla ja ortodoksikristittyjen kulkue siellä on tärkeä nimenomaan venäjänkieliselle väestölle, ei vain uskonnollisena rituaalina, vaan myös keinona ylläpitää omaa identiteettiään maassa, johon heillä on ongelmallinen suhde. Ongelmallinen? Monet eestinkieliseen enemmistöön kuuluvat eivät pidä venäjänkielisiä oikeina eestiläisinä, vaan imperialistisen Neuvostoliiton jälkeläisinä, karkotetun miehittäjävaltion jälkeläisinä, joihin ei pidä luottaa. Venäjänkielisillä eestiläisillä on monenlaisia identiteettejä: monet heistä kokevat olevansa yhtä eestiläisiä kuin muutkin maan kansalaiset ja vaativat ja toivovat heihin kohdistuvien ennakkoluulojen ajan myötä hälvenevän.
Elokuvan auringonlaskunäkymä näyttää paikan, josta on poistettu tankki, joka oli asetettu siihen Neuvostoliittolaisten ”vapauttajien” muistomerkiksi vuonna 1970. Eesti on poistanut lähes kaikki sen tyyppiset neuvostovallan jäänteet julkisista tiloista. Osalle venäjänkielistä väestöä nämä historiallisen muistin korjaustoimenpiteet ovat surullisia tapahtumia.
Periaatteessa inhoan taideteoksia, jotka ovat niin paljon sellaisen informaation varassa, jota ei voi teoksesta itsestään saada. Tässä tapauksessa kuitenkin tykkään lopputuloksesta, sillä vaikka katsoja ei jostain lukisi yllä mainittuja teoksen kontekstiin liittyviä faktoja, voi teoksesta silti täysipainoisesti nauttia — mutta hieman toisella tavalla.
Ilman kyseisiä tietoja teoksen pääpaino on ajan kulumisen tarkkailussa, kuolevaisuuden tunnussa ja hieman huvittuneessa katseessa uskonnollisia rituaaleja kohtaan. Teos muistuttaa hieman Bill Violan (1951–2024) varhaisteoksia ja Andrei Tarkovskin (1932–1986) elokuvia. Miten niin? Viola keskittyi varhaisissa teoksissaan tuijottamaan asioita dokumentaarisella otteella, vaikkapa tarkkailemaan auringonvaloa tai tippuvaa vesihanaa tai kangastusta. Ja kaikissa Tarkovskin elokuvissa on pitkiä ottoja, joissa hän juonenkuljetuksen sijaan keskittyy havainnoimaan näkymiä, valon liikkeitä, tavaroita ja luontoa kuin kamera olisi käsi, joka koskettelee, tutkii ja ihmettelee.
And Then Came The End / Ja sitten tuli loppu on vastavalmistunut teos, jonka ensiesitys on Kriittisessä Galleriassa huhtikuussa 2025. Se perustuu katolisen papin, Isä Magnus Freyn, kokemuksiin vankileireillä Narvassa, vuosina 1945–1946. Freyn muistelukset julkaistiin Narvan Museon julkaisussa War and post-war urban landscape of Narva (vol.16 / 2015) ja ovat alun perin ilmestyneet hänen kirjassaan Und dann kam das Ende. Meine Erlebnisse in sowjetischen Kriegsgefangenen-Lagern (Joseph Habbel, Regensburg, 1965).
Tässä leffassa Siib kuvaa kertomuksen tapahtumapaikkoja Narvassa niiden nykytilassa ja ilman ihmisiä, eli rapistuneita rakennuksia ja talvisia maisemia. Ääniraidalla kuuluu arkisia katkelmia Freyn muistelmista, esimerkiksi siitä miten sotavangeille luvattua muutaman ruplan palkkaa ei maksettu ja lämpimät viltit otettiin heiltä pois ennen talven tuloa. Ja miten uskonnolliset vangit onnistuivat tekemään ehtoollisleipää vaikeista olosuhteista huolimatta. Ja miten nälkäiset vangit viihdyttivät itseään ja toisiaan muistelemalla lempiruokiaan ja kirjoittamalla ylös lempireseptejään. Siib on poiminut Freyn tekstistä katkelmia ja järjestänyt ne kuvaruudulla kuvan kanssa ja ääniraidalla musiikin kanssa niin, että lopputulos on dokumenttimateriaaleista koostuva proosaruno.
Tällaisen mikrohistorian arvo, niin tekstinä kuin elokuvana, ei ole suurten kehityslinjojen paljastamisessa tai historian käännekohtien tulkitsemisessa. Sen sijaan arvokasta näissä on se, että yksittäiset anekdootit ja todisteiden fragmentit tekevät historiasta elävän ja auttavat meitä ottamaan vakavasti toisten ihmisten kärsimyksen ja olemassaolon — niin menneisyydessä kuin myös nykyhetkessä.
—
Siib on tehnyt useimmat elokuvistaan oikeastaan ilman rahoitusta, menetelmällä, jota voi Dziga Vertovia (1896–1954) mukaillen kutsua termillä ”nainen ja elokuvakamera”. Siib käyttää kameraa usein kuin kirjailija käyttää kynää tai näppäimistöä: hän katsoo ja tarkkailee maailman menoa kameran linssin läpi ja koostaa keräämästään materiaalista elokuvia, jotka ovat eräänlaisia esseitä. Minusta on hienoa, että tämä äärimmäisen itsenäinen, vapaamuotoinen ja kustannustehokas elokuvantekemisen tapa on edelleen hengissä, esimerkiksi Liina Siibin ansiosta. Vaikka jotkut hänen teoksistaan on tehty isommalla budjetilla ja työryhmällä, perustuvat nekin Siibille ominaiseen esseistiseen otteeseen ja ketteryyteen.
Teknologian kehityksen ansiosta Siib voi tehdä elokuvia, joiden kuvanlaatu voi olla parempi kuin aiempien vuosikymmenten kaupallisten suurtuotantojen — ja resoluutio voi olla sama 4K kuin hittielokuvissa, jotka täyttävät elokuvateatterit nyt. Toisaalta, sama teknologinen kehitys on aiheuttanut myös sen, että videotaiteelle, kokeelliselle elokuvalle, vaihtoehtoiselle elokuvalle tai esseelokuvalle voi olla entistäkin vaikeampi löytää yleisöä. Kaikkea on internetin kautta ilmaiseksi tarjolla niin valtavia määriä ja suoratoistopalveluiden kautta pilkkahinnalla, että oudommat elokuvat ja genret helposti hukkuvat tulvaan. Tämä on yksi syy, jonka vuoksi keskustelemme avajaisillan päätteeksi otsikolla Is there future for penniless films? / Onko pennittömällä leffalla tulevaisuutta?
Rovaniemellä, 10.4.2025
TEEMU MÄKI