Reima Hirvonen on Enossa asuva kuvataiteilija.
Jukka Korkeila (1968–) on Hämeenlinnassa syntynyt, Saksassa asuva suomalainen taidemaalari.
https://www.instagram.com/jukka_korkeila/https://helsinkicontemporary.com/artist/jukka-korkeila
Reima Hirvonen & Jukka Korkeila:
”Homoseksuaali oli rikollinen Suomessa vuosina 1894 – 1971. Sairaaksi homoseksuaali luokiteltiin vuoteen 1981. Vuonna 1971 asetettiin kehotuskielto, eli julkisesta kehottamisesta samaa sukupuolta olevien henkilöiden väliseen haureuden harjoittamiseen tulee rangaistava teko. Kehotuskielto kumottiin vuonna 1999.
Yhteiskuntamme häpeä on, että se on pakottanut meidät elämään rikollisina, sairaina ja häpeässä, ja että rakkautemme on ollut yhteiskuntamme määrittelemänä haureutta, ’epäsiveellistä tai yleistä seksuaalimoraalia loukkaavaa toimintaa’.
Rikoslain 20. luvun 12. pykälän 1. momentissa säädettiin ’jos joku harjoittaa haureutta toisen samaa sukupuolta olevan kanssa; rangaistakoon kumpikin vankeudella korkeintaan kahdeksi vuodeksi’. Lakipykälän perusteella tuomittiin sen voimassaoloaikana vähän yli tuhat ihmistä, pääosin miehiä.
Henkilökohtaisen häpeän lisäksi yhteiskunnan langettama häpeä on meissä, minussa.”
Reima Hirvonen:
”Synnyin vieraasta ja väärästä siemenestä. Olin käenpoika. Taustani oli häpeällinen ja tämä häpeä oli tiukasti salattu. Opin häpeämään itseäni tietämättä miksi.
Lapsuuteni kodissa homoseksuaalisuus oli iljettävä, pilkattu ja vastenmielinen asia. Homoista ei juuri puhuttu, mutta sen kerran kun puhuttiin, äänessä ja sanoissa oli ivaa, pilkkaa ja halveksuntaa. Homo oli vastenmielinen peikko.
Olen käenpoika että peikko, joka jo varhain tunnisti peikon itsessään, ja joka jo varhain oppi häpeämään ja vihaamaan itseänsä.
Lapsuuteni ja nuoruuteni homot olivat Hymy –lehden otsikoihin nostamat ja halveksumat Monsieur Mosse –tyyppiset hahmot, jotka tupeerattuine ja valkaistuine päineen kiiltävissä koruissaan komeilivat lehtien otsikoissa ja herättivät pahennusta. Toinen sukupuolivähemmistö -tyyppi oli jokin onneton reino tai tauno, joka yksinäisenä asui syrjäseudun mökissään, ja joka heikkona hetkenään pukeutui naisten vaatteisiin ja harjoitti likaista rakkauttaan jonkun toisen reinon tai taunon kanssa. Hymy oli julma hymy.
Olin rikollinen kahdeksan- ja sairas seitsentoistavuotiaaksi. Ja aivan varmasti rikoin kehotuskieltoa ennen vuotta 1999, jolloin kielto kumottiin.”
Jukka Korkeila: Julkisia tunnustuksia, Toivon mukaan
Katsoessani Toivo-maalausta minun pitää palata vuoteen 1992. Olin silloin hakemassa kolmatta kertaa Kuvataideakatemiaan ja olin juuri tavannut Mikon (Pursiaisen, 1972–2011), joka oli puolisoni hänen kuolemaansa saakka. Tuona keväänä tajusin myös, ettei minusta voi tulla taiteilijaa, ennen kuin kohtaan ja hyväksyn homoseksuaalisen identiteettini.
Tämä prosessi alkoi jo 80-luvun lopulla, jolloin elettiin AIDS-kriisin syvintä aikaa. Suomi oli tuolloin hyvin toisenlainen maa kuin mitä se nyt on. Prosessi alkoi seksuaalisen heräämiseni myötä syntyneestä häpeästä, kun huomasin teini-ikäisenä olevani kiinnostunut pojista. Olin haluni kanssa yksin, kauhuissani ja syvällä kaapissa. Toivoin, että joku olisi ottanut tämän halun pois minusta. Homoseksuaalisuudesta tuli vieras, joka asettui pysyvästi asumaan talooni. Tästä alkoi myös yhteiskunnan luomien häpeän sedimenttikerrosten lävitse tunkeutuminen. Taiteen tekemisestä tuli yksi instrumentti tässä selviytymiskamppailussa. Olin keväällä 1992 Kuvataideakatemian pääsykokeissa ja pääsin sisään kouluun. Tästä alkoi taiteellinen prosessi, joka huipentui Toivo-maalauksen luomiseen syksyllä 1995 ja sen esittämiseen Kuvataideakatemian kevätnäyttelyssä keväällä 1996.
Maalauksen nimi, Toivo, on samalla suomalaisen miehen nimi. Maalauksessa on kaksi osaa: mustavalkoinen fotorealistisempi osa, jossa oli frontaalinen kuva Toivon veikeistä tempuista penisrenkailla ja abstrakteja maalauseleitä sisältävä toinen osa, jotka laitoin vierekkäin. Maalaukset nähtyään professorimme Leena Luostarinen totesi, että nyt hän on nähnyt kastroidun miehen ja, että näitä kahta maalausta ei voi yhdistää toisiinsa.
Maalauksesta tuli 4,2 metriä leveä taiteellinen coming out -teokseni Kuvataideakatemian kevätnäyttelyyn vuonna 1996. Silloin Suomessa oli vielä voimassa ns. kehotuskieltopykälä, jonka takia olisin voinut joutua pulaan. (Kun homoseksuaaliset teot poistettiin Suomen rikoslaista vuonna 1971, säädettiin ns. kehotuskielto, jolla kiellettiin julkinen kehottaminen samaa sukupuolta olevien väliseen haureuteen. Kehotuskielto kumottiin vuonna 1999.)
Toivo-maalauksen esittäminen oli minulle kova paikka. Tästä johtuen vedin aikamoiset kaatokännit näyttelyn avajaisten jatkoilla, joiden jälkeen saavuin kotiin ja sammuin housut kintuissa eteiseen, ollessani matkalla vessaan. Seuraavana aamuna Mikko kertoi, että hän oli poistanut kakkakikkareen persvaostani ja vieneensä minut yöllä nukkumaan. Samalla Mikko poisti häpeää minusta. Kun toisen sydän on kultaa, niin sen avulla voi poistaa syyllisyyttä ja häpeää myös toisesta ihmisestä. En koskaan kertonut tästä kenellekään, koska tapahtunut hävetti minua silloin niin kovasti. Kulunut aika muuttaa ajattelua ja perspektiivejä. Häpeä tapahtuneesta on hälvennyt ja nyt voin kertoa siitä vapautuneesti ja nähdä myös asian humoristisen puolen. Tästä alkoi kohdallani häpeän käsittely, sen voittaminen, joka jatkuu edelleen, jota myös tässä näyttelyssä yhdessä leivomme ja vaivaamme, kohti häpeästä vapautumista.”
Jukka Korkeila
